Tilinpäätös

Olen kolmen kuukauden ajan viritellyt päässäni blogia varten listaa plussista ja miinuksista. Plussaa: Supermielenkiintoinen työ. Miinusta: Monimutkaiset rakenteet. Plussaa: Belgialaiset herkut. Miinusta: Koirankakka kaduilla. Plussaa: Hellettä toukokuussa. Miinusta: Loputon lokakuu kesä-heinäkuussa.

Finunions-jakson lopun lähetessä tajusin, että suurin osa asioista sisältää sekä plussia että miinuksia. Vähän niin kuin Euroopan unioni, joka on ideana mahtava, mutta jättää toteutukseltaan toivomisen varaa.

Kaiken kaikkiaan ay-kesä Brysselissä on ollut upea kokemus. Tässä tilinpäätökseni kahdeksan kärki.

Ihmiset. Kolmen kuukauden aikana olen tavannut kymmeniä ihmisiä. Se on ollut aivan mahtavaa. Jokaiselta olen oppinut jotain: kuullut meneillään olevasta päätöksenteosta tai saanut uusia näkökulmia EU-edunvalvontaan ja siihen, miten sitä kannattaisi tehdä. Oppimaani pyrin parhaani mukaan jakamaan ja jalostamaan kotimaahan palattuani. Nostan hattua parjatuille Brysselin-byrokraateille: Täällä tehdään tärkeää työtä!

EU-instituutiot. Euroopan parlamentin käytävillä harhaileminen on vähän samanlaista kuin parlamentin nettisivuilla: Jos ei tiedä, mitä on tekemässä ja minne menossa, iskee ahdistus ja paniikki. Jos tietää, löytyy sokkelosta se oikea ihminen, tilaisuus tai tiedonjyvä.

Arvot. Olen kolmen kuukauden aikana pohtinut arvoja paljon, niin Euroopan unionin kuin ammattiyhdistysliikkeen. Uskon Euroopan unionin olevan oikealla asialla, kunhan hienot periaatteet kaivettaisiin naftaliinista ja niitä alettaisiin oikeasti soveltaa päätöksentekoon. Joiltain osin sama koskee ay-liikettä. Arvojen pitäisi olla kaiken toiminnan ytimessä.

Lobbaaminen. Koska EU:ssa on jatkuvasti meneillään tsiljoona asiaa eikä kukaan ole kärryillä kaikesta, on lobbareilla iso valta. Isoimmat lobbarit ovat ne, joille valtaa ja lisävallan haalimiseen tarvittavaa rahaa on kertynyt jo valmiiksi. Hyvislobbaajia on aivan liian vähän. Toukokuussa valitun uuden sihteeristön myötä Euroopan ay-keskusjärjestö ETUC terhistää parlamenttivaikuttamistaan ja aikoo esimerkiksi lisätä yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa. Tässä myös suomalaisella ay-liikkeellä olisi hyvä pelipaikka.

Talous. Kolmen kuukauden aikana ei paljoa muusta puhuttu. Numeroallergisena normaali-ihmisenä (erotuksena ekonomisteihin, matemaatikkoihin ja muihin kummajaisiin) en ole aiemmin juuri tuntenut vetoa talouspolitiikkaan. No niin, nyt joku jo huutaa, että mitä, ilman talouspolitiikkaa ja tukusetoja ei ammattiliittojen edunvalvonnasta tulisi mitään. Oli miten oli, olen Brysselin-jaksoni aikana kokenut talouspoliittisen heräämisen. Se ilmenee muun muassa haluna lukea Financial Timesia ja Economistia, tollojen poliitikkojen ylimielisenä arvosteluna ja sanavaraston karttumisena. Etenkin englannin d-sanat ovat tulleet tutuiksi: debt, deficit, default, devaluation sekä kysymysmerkillä varustettu death of euro.

Seminaarit. Bryssel on pullollaan seminaareja ja tapahtumia. Kaupunki olisi varsinainen freelancer-toimittajan aarreaitta. Harvoilla kirjeenvaihtajilla on aikaa muuhun kuin valtavirran EU-uutisointiin, tutkivasta journalismista puhumattakaan. Seminaarit ovat monesti tappavan puuduttavia - itse asiassa suomalaiset seminaarit alkoivat tuntua suorastaan virkistäviltä ja erinomaisen hyvin organisoiduilta. Toisaalta hyvin harvassa suomalaisessa seminaarissa on tarjolla uutista. Täällä niitä on tarjolla koko ajan, jos vain jaksaa kuunnella.

Sää. Tilinpäätökseni suurin ja ainoa yksiselitteinen miinusmerkki. Kun heinäkuussa on 18 astetta lämmintä eikä sada, ihmiset kerääntyvät sankoin joukoin terasseille. Tästä voi päätellä, että suurimman osan ajasta lämpömittari on pysytellyt 15 asteessa ja sadetta on piisannut.

Jälkiruuat. Belgian jälkiruuat ovat erinomaisia, kerrassaan delicieux. Niin hämyistä ruokakuppilaa ei ole, ettei listalta löytyisi vähintään moelleux au chocolat ja tarte citron. Niitä on tullut nautittua muutamia. Ehkä ihan hyvä, että Finunions-pesti päättyy nyt, kun vielä mahdun vanhoihin vaatteisiini.

Eurofiilin tunnustus

Taidan olla epäsynkassa maailman kanssa, kun eurokriittisyyden (kaikenlainen kriittisyys on tunnetusti nykyään muodikasta) lisääntyessä minusta on muotoutamassa varsinainen eurofiili. Tämä tunnustus ei välttämättä kata yhteisvaluuttaa - taloustolloilut ovat omiaan pilaamaan kenen tahansa hyvät Eurooppa-fiilikset.

Kesän mittaan on ollut mielenkiintoista tarkkailla, kuinka periaatteessa yhtenäisen Euroopan nimeen vannovat poliitikot ovat kiemurrelleet kiusaantuneina velkakriisin edessä. Hassua kyllä, ratkaisukeinoissa monet markkina-analyytikot ja eurooppalainen ammattiyhdistysliike tuntuvat löytäneen toisensa. Molempien mielestä euroalueen velkakriisi voidaan pitkällä tähtäimellä ratkaista vain, jos yhteisvaluutta-alueella kannetaan aidosti vastuuta kaikista jäsenistä.

Poliitikot ottivat viime torstain pelastuspaketissa aimo harppauksen tähän suuntaan, mutta kivuliasta tuntuu olevan.

On omituista, että valtionpäämiehet tuntuvat haluavan keinolla millä hyvänsä pelastaa euron ja säilyttää Euroopan unionin. Itse asiassa kasassa pysymisestä vaikuttaa tulleen koko unionin ylin arvo, suorastaan pakkomielle. Päättäjät ovat valmiita suorittamaan vaikka millaiset poliittiset voimistelukuviot, jottei varsinaisiin ongelmiin tarvitsisi puuttua.

Voiko puolinainen, venkoilemalla ja vääntämällä kokoon kursittu EU toimia, vaikka perusarvot unohtuisivatkin? En usko. Eikä kuvio näytä erityisen hyvin toimivankaan, jos totta puhutaan. Heikkouksia on paikkailtu puolivillaisilla kompromisseilla ja samalla on hukkunut näkemys siitä, mitä Euroopan unionissa ja unionilla ollaan tekemässä ja mihin sillä ollaan pyrkimässä.

OIen ay-kesäni aikana törmännyt aika moneen tapaukseen, jossa nimellisesti toimitaan EU:n arvojen nimissä, mutta käytännössä toteutetaan niiden irvikuvaa. Muutama esimerkki:

• Kahdenkeskisissä kauppasopimuksissa ihmisoikeudet saavat väistyä, jos ne eivät vastapuolelle kelpaa.
  
• “Vapaa” liikkuvuus tarkoittaa, että ihmisiä voidaan liikutella kulutustuotteiden kaltaisena halpatyövoimana sinne, missä työ on taloudellisen tehokkuuden nimissä helpointa teettää. (Rakennus- ja siivousalalla tämä on jo arkipäivää, pian myös elintarviketeollisuudessa).
  
• Markkinoiden riepoteltavaksi joutunutta Kreikkaa vaaditaan “säästämään lisää” - ihan kuin EU olisi verenimijäkerho, jossa vaikeuksiin joutunut jäsenmaa julistetaan vapaaksi riistaksi.

Onko EU kiva vai tyhmä -jankutuksen sijaan olisi viisasta miettiä, miten EU:sta saataisiin luotua sellainen unioni, joka sen perussopimusten ja juhlapuheiden perusteella pitäisi olla. Lipunliehutus sikseen: aion jatkossakin olla siinä mielessä huono EU-kansalainen, että jätän eurohymnit ja muut -hyminät suosiolla muille.

*

Huomenna alkaa viimeinen työviikkoni Brysselissä. Kehnoista säistä huolimatta olen viihtynyt mainiosti ja oppinut paljon. Ennakkomainos: Brysselin-kesän plussat ja miinukset paljastetaan seuraavassa eli todennäköisesti blogiprojektin viimeisessä postauksessa! Pysykää kanavalla.

Dynaaminen kompromissi ja muita EU-erikoisuuksia

Ay-kesää Brysselissä on enää pari viikkoa jäljellä. Haikeus valtaa mielen… Kotiinpaluuta tosin helpottaa belgialainen kesäsää: 13 astetta ja sadetta.

Näissä synkissä olosuhteissa päättäjät yrittävät punnertaa kasaan suunnitelmaa, joka pelastaisi Euroopan talouskurimukselta. Nähtäväksi jää, saadaanko nytkään kummempaa aikaan kuin valikoima hätäratkaisuja, jotka EU-kansalaiset tuntevat selkänahassaan.

Hesari kirjoitti eilen (13.7.2011) taloussivujen kysymys-vastauspalstalla liikuttavaan sävyyn, kuinka talouskriisi on siksi poliittinen, että pahimmassa tapauksessa vakautta, rauhaa ja talouskasvua tuottanut unioni hajoaisi. Joku voisi nähdä asian niinkin, että hyvän puolesta ja pahaa vastaan luodun unionin suurin huolenaihe on ollut liian pitkään markkinoiden miellyttäminen, kun kansalaisten miellyttämisen kanssa on ollut vähän niin ja näin.

Kansalaisten tyytymättömyyttä ei poisteta (suomalaista EU-virkamiestä lainatakseni) kertomalla, kuinka EU poistaa ryppyjä ja tekee mielen iloiseksi. Tehokkaampi keino olisi parempi politiikka.


Puolesta, vastaan, tyhjää

Olin viime viikolla elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa Euroopan parlamentin täysistuntoa Strasbourgissa. Kokemus oli mielenkiintoinen.

Huomaan jankuttavani jatkuvasti samaa, mutta EU:ssa tehtaillaan päätöksiä ilman, että kukaan pahemmin huutelee perään.

Tässä kyllä kansalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka. Mitäs se sinun äänestämä meppisi Brysselin ja Strasbourgin välillä oikein puuhailee?

Jos toukokuussa todistamani valiokuntaäänestys tuntui kaoottiselta käsien heiluttelulta, parlamentin täysistunnon äänestys oli vielä tulkinnanvaraisempaa. Suurin osa äänistä annetaan viittaamalla ryhmän kannan mukaisesti puolesta, vastaan ja tyhjää, ja käsien nostamista orkestroi ryhmän eturivissä istuva seremoniamestari.

Asioita on usein kymmeniä ja niiden alla äänestettäviä kohtia pahimmassa tapauksessa tusinoittain. Puolesta, vastaan, tyhjää, puolesta, vastaan, tyhjää, puheenjohtaja luettelee, ja mepit nostavat kättä tahdissa. Puheenjohtaja tulkitsee viittomisia, miten tulkitsee. Välillä tuloksia varmistetaan koneella. Joskus puheenjohtajan arviossa voi olla sadan tai kahden sadan äänen heitto.

On ihan turha kuvitella, että mepit aina tietäisivät, mistä milloinkin äänestävät. Eikä tarvitsekaan tietää. Harva äänestyspäätöksiä seuraa. Suomalainen media on niin laiskaa, kuten eräskin meppi sanoi. Brysselin ylityöllistetyt kirjeenvaihtajat puolestaan tuskittelevat loputtoman uutistulvan pyörteissä. Ja jos joskus olisi aikaa oikeasti perehtyä asioihin, ei kotitoimituksissa oikein haluta julkaista EU-asioista pikku-uutisia suurempia artikkeleita.

Miksi EU ei kiinnosta? Yleensähän valta houkuttaa ihmisiä, mutta EU:ssa se lähinnä karkottaa.


Puola maistuu...

Söpö yksityiskohta täysistunnossa olivat puolalaisten tarjoamat mansikkarasiat, joissa vakuuteltiin, kuinka Poland tastes good. Ympäristöihmiset tosin saattavat maistaa marjoissa kivihiilen kitkerän sivumaun.

EU-retoriikan huippuhetkiä koettiin, kun komission edustaja kuvasi talousäänestyksien lopputulosta dynaamiseksi kompromissiksi. Käsittelyssä oli kolme kiehtovaa mietintöä: OTC-johdannaisten sääntely, lyhyeksimyynti ja sijoittajien suoja, joiden olisi tarkoitus tulla EU-lainsäädännöksi.

Dynaaminen kompromissi. Sattuvasti sanottu.

Talouspukit kaalimaan vartijoina

Mitä EU-komission ekonomistit sanoivat kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron asiantuntijalle? ”Herra Schulmeister, kiinnittäkää turvavyöt.” Turvavöille olisi kuulemma ollut käyttöä kolme tuntia kestäneessä nonstop-taistelussa.

Mistä lähtien ekonomistit ja talousakateemikot ovat ajautuneet tunteikkaisiin taisteluihin? Eikö talouden pitänyt olla ensisijaisesti rationaalista?

Tämän viikon keskiviikkona järjestettiin maailmanlaajuinen toimintapäivä rahoitusmarkkinaveron puolesta. No, ei ihan maailmanlaajuinen. Esimerkiksi Suomessa tietääkseni järjestetty mitään. Kaikki lienevät uupuneita hallitusohjelmalobbauksesta. Täällä Brysselissä päivä sen sijaan näkyi ainakin mielenilmauksena parlamentin edessä sekä mielenkiintoisena Itävallan ay-keskusjärjestö ÖGB:n Brysselin-toimiston järjestämänä iltaseminaarina.

Olin melkoisen yllättynyt tilaisuuden annista. Rahoitusmarkkinavero on mielestäni ollut tärkeä, mutta jossain määrin tylsä aihe. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi sitä ei vain voisi ottaa käyttöön. Verohan olisi nerokas. Se tasaisi holtittomia markkinaspekulaatioita, joissa muutamat jättisijoittajat voivat parilla klikkauksella romahduttaa kokonaisia kansantalouksia, ja keräisi samalla pikku pääomaa yhteiseen hyvään.

Nyt tiedän, mikä finanssiverossa haraa vastaan: kysymys ei ole järjestä, vaan tunteesta.

Seminaarin pääanti oli Stephan Schulmeisterin tuore raportti rahoitusmarkkinaveron käytännön toteutuksesta. Tavalliselle kuolevaiselle markkinoiden nousuja ja laskuja kuvaavien käppyröiden tuijottaminen ei ole välttämättä parasta mahdollista iltaviihdykettä. Kiinnostavaksi tarina alkoi muuttua, kun kuvaan astuivat ihmiset.

Aiemmin akateemikot ja kansalaisaktivistit saivat pitkälti pohdiskella veroideoita keskenään. Markkinamiehiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Sitten tapahtui jotain – romahdus ja suunnanmuutos. Yhtäkkiä Schulmeisterkin löysi itsensä järkyttyneiden komission ekonomistien ristikuulustelusta. Markkinavoimien suitsiminen ei ollut enää vain marginaaliväen tavoite.

”Heille rahoitusmarkkinavero on provokaatio”, Schulmeister totesi komission ekonomisteista ja heidän hengenheimolaisistaan. Hänen mukaansa heidän on mahdotonta hyväksyä veroa, sillä jos he myöntäisivät, että veroa tarvitaan, he tunnustaisivat samalla, etteivät heidän opiskelemansa teoriat toimi. Taloustieteen tenttikirjat joutaisivat roskakoriin.

Keskustelu rahoitusmarkkinaverosta ei pääty tähän. Keväällä Euroopan parlamentti äänesti veron puolesta. Syksyllä komissio aikoo esitellä verosta oman mallinsa. Moni tosin pelkää, ettei esitys ole kummoinen. Valmisteluryhmän jäsenet on pidetty visusti salassa, mutta kaikki viittaa siihen, että hyvislobbaajien sijaan asiantuntijoina on kuultu finanssimaailman edustajia.

Kun pukit hääräävät kaalimaan vartijoina, kasataan kansalaisjärjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä ja puolueissa kattavaa verkostoa rahoitusmarkkinaveron ajamiseksi. Näyttää siltä, että veron ympärille kehkeytyy Lissabonin sopimuksen mahdollistama kansalaisaloite.

Ytimessä

Niin paljon kuin uudesta kotikaupungistani pidänkin, synnytti paluu käsittämättömän helteisestä Suomesta koleaan Brysseliin valjun olon. Lämmityksestä vastaavat talonmiehet tai ovat tietysti todenneet kalentereistaan kesän tulleen, joten työt hoituvat toimistolla kädet kohmeessa. Sade ripsuttelee ikkunaan. Harmaalta näyttää. Kesä, tule takaisin!

SAK:n edustajakokous päättyi keskiviikkona Tampereella. Koolla ei ollut mikään etukäteen sävellettyjen nuottien mukaan marssiva seremoniaporukka, vaan joukko yhteiskunnasta ja työntekijöiden hyvinvoinnista kiinnostuneita ihmisiä.

Edustajakokous teki päätöksiä ja linjasi SAK:n toimintaa seuraavalle viidelle vuodelle. Tulipa siinä samassa muutettua SAK:n hallituksen jo tekemiä päätöksiä – aivan oikeutetusti, onhan joka viides vuosi kokoontuva edustajakokous järjestön ylin päättävä elin.

Päätöslausumassa edustajakokous painotti mm. seuraavaa:

• SAK:lainen ammattiyhdistysliike toimii heikomman puolesta. Kaikkia työntekijöitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja yhdenvertaisesti, ikään, sukupuoleen, etniseen taustaan tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. SAK torjuu voimakkaasti kaikenlaisen syrjinnän. Rasismille ja muukalaisvastaisuudelle ei saa antaa suomalaisessa yhteiskunnassa tilaa.
• Työntekijöitä on arvostettava ja kohdeltava yhdenvertaisesti työtehtävästä ja työn teettämisen muodosta riippumatta.
• Talouskriisi on lisännyt työntekijöiden kokemaa epävarmuutta ja epätasa-arvoa. Liian moni on yhä vailla työtä. Köyhät ovat köyhtyneet, rikkaat rikastuneet. Tämä kehitys pitää pysäyttää. Yritysjohtajien palkat ja palkkiot ovat riistäytyneet käsistä. Yritysten tulosta pitää jakaa tasaisemmin johtajien ja työntekijöiden kesken.

Mielestäni tässä näkyy komeasti se, mitä varten ammattiyhdistysliike on oikeasti olemassa. Pannaan julistettua nelikirjaimista t-sanaa, työuria, kohtaamisongelmaa, energiaratkaisuja ja kaiken maailman tukusetoja* ihmetellessä perusasiat meinaavat joskus kadota kauas taivaanrantaan. Yhteistyö, tasa-arvo ja heikomman puolustaminen ovat ay-liikkeen ytimessä. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa.

*Hyvä lukija. Jos termi tukuseto on sinulle vieras, ei syytä huoleen. Olet täysin normaali. Yritä pysyä sellaisena.

Kohti ihmisten Eurooppaa?

Euroopan ay-keskusjärjestön ETUCin kongressi alkoi tänään Ateenassa hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Ay-väki eri puolilta Eurooppaa oli kokoontunut laatimaan vastastrategiaa markkinoiden tahdissa marssivalle Euroopalle, mutta kohtasikin kongressikeskuksen ovella joukon, joka banderoillein ja iskulausein kehotti
ETUC-byrokraatteja painumaan kotiinsa.

(Paikalla oli muuten myös yksi Kreikan tunnetuimmista julkkiksista, aktivistikoira.)

Mielenosoitukseen ei osallistunut kuin muutama kymmennen ihmistä ja joukko hajaantui heti aamupäivän tunteina, kuuluisa koirakin luikki varmaan parempiin bileisiin. Tempaus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta – ja hyvä niin. Kritiikki kuultiin ja mielestäni siihen osattiin mielestäni myös vastata.

ETUCin väistyvä pääsihteeri John Monks muistutti, ettei ay-liike ole kokoontunut Ateenaan lomamatkalle, vaan muistuttaakseen Eurooppaa ja euroa “uhkaavasta myrskystä”. “Kreikka oli ensimmäinen maa, joka joutui vaikeuksiin, muttei viimeinen”, Monks muistutti.

Poliittinen ja sosiaalinen kriisi

Yksi päivän pääpuhujista oli Euroopan komission varapuheenjohtaja Viviane Reding puhui kauniisti ihmisten Euroopasta, jossa unioni palvelee kansaa ja parempaa tulevaisuutta rakennetaan yhdessä ihmisten kanssa.

“Arvot ja ihmiset ovat ne, mitkä merkitsevät, eivät luvut”, Reding lausui ja toivoi Euroopalta lisää uskoa mahdollisuuksiin ratkaista ongelmat.

“27 komissaaria ovat rinnallanne”, hän päätti melkoisen mahtipontisesti. Ay-väkeä tama ei oikein tuntunut vakuuttavan. Monista näyttää edelleen, että komissio ei kriisissä seiso niinkään työntekijöiden kuin pankkien rinnalla.

Useimpien ay-edustajien mukaan Euroopan kriisi ei olekaan enää vain talous- ja työllisyyskriisi, vaan jopa ensisijaisesti poliittinen ja sosiaalinen kriisi. Työntekijöiden aseman heikkeneminen ja työehtojen polkumyynti on kiristänyt yhteiskunnallista ilmapiiriä ja rasismi nostaa päätään.

Puhuja toisensa jälkeen peräänkuulutti eurooppalaisten työntekijöiden solidaarisuutta välttämättömänä kriisin ratkaisulle. Yhtä mieltä oltiin siitä, että tämänhetkiset talouspaketit eivät Eurooppaa pelasta, vaan syöksevät hädänalaiset maat ja työntekijät yhä pahempiin vaikeuksiin.

"Suomi voitti eilen jääkiekon maailmanmestaruuden joukkuepelillä. Samalla tavalla meidänkin pitäisi pelata, yhtenä joukkueena", pomoni Lauri Lyly sanoi omassa puheenvuorossaan. ETUCin väistyvä puheenjohtaja, ruotsalainen Wanja Lundby-Wedin piti naamansa suunnilleen peruslukemilla.

* * *
Julkkiksia tulee näkymään kongressissa myöhemminkin viikon mittaan. Huomenna paikalla on jo pari viikkoa sitten Brysselissä bongaamani työkomissaari László Andor ja torstaina kongressiin saapuu itsensä José Manuel Barroso.

Toivon kyllä kovasti, että bongaisin myös paikallisen supertähden, Kanellos-koiran uudemman kerran. Miksi ei ikinä tajua napata kuvaa silloin kuin pitäisi?