Eurofiilin tunnustus

Taidan olla epäsynkassa maailman kanssa, kun eurokriittisyyden (kaikenlainen kriittisyys on tunnetusti nykyään muodikasta) lisääntyessä minusta on muotoutamassa varsinainen eurofiili. Tämä tunnustus ei välttämättä kata yhteisvaluuttaa - taloustolloilut ovat omiaan pilaamaan kenen tahansa hyvät Eurooppa-fiilikset.

Kesän mittaan on ollut mielenkiintoista tarkkailla, kuinka periaatteessa yhtenäisen Euroopan nimeen vannovat poliitikot ovat kiemurrelleet kiusaantuneina velkakriisin edessä. Hassua kyllä, ratkaisukeinoissa monet markkina-analyytikot ja eurooppalainen ammattiyhdistysliike tuntuvat löytäneen toisensa. Molempien mielestä euroalueen velkakriisi voidaan pitkällä tähtäimellä ratkaista vain, jos yhteisvaluutta-alueella kannetaan aidosti vastuuta kaikista jäsenistä.

Poliitikot ottivat viime torstain pelastuspaketissa aimo harppauksen tähän suuntaan, mutta kivuliasta tuntuu olevan.

On omituista, että valtionpäämiehet tuntuvat haluavan keinolla millä hyvänsä pelastaa euron ja säilyttää Euroopan unionin. Itse asiassa kasassa pysymisestä vaikuttaa tulleen koko unionin ylin arvo, suorastaan pakkomielle. Päättäjät ovat valmiita suorittamaan vaikka millaiset poliittiset voimistelukuviot, jottei varsinaisiin ongelmiin tarvitsisi puuttua.

Voiko puolinainen, venkoilemalla ja vääntämällä kokoon kursittu EU toimia, vaikka perusarvot unohtuisivatkin? En usko. Eikä kuvio näytä erityisen hyvin toimivankaan, jos totta puhutaan. Heikkouksia on paikkailtu puolivillaisilla kompromisseilla ja samalla on hukkunut näkemys siitä, mitä Euroopan unionissa ja unionilla ollaan tekemässä ja mihin sillä ollaan pyrkimässä.

OIen ay-kesäni aikana törmännyt aika moneen tapaukseen, jossa nimellisesti toimitaan EU:n arvojen nimissä, mutta käytännössä toteutetaan niiden irvikuvaa. Muutama esimerkki:

• Kahdenkeskisissä kauppasopimuksissa ihmisoikeudet saavat väistyä, jos ne eivät vastapuolelle kelpaa.
  
• “Vapaa” liikkuvuus tarkoittaa, että ihmisiä voidaan liikutella kulutustuotteiden kaltaisena halpatyövoimana sinne, missä työ on taloudellisen tehokkuuden nimissä helpointa teettää. (Rakennus- ja siivousalalla tämä on jo arkipäivää, pian myös elintarviketeollisuudessa).
  
• Markkinoiden riepoteltavaksi joutunutta Kreikkaa vaaditaan “säästämään lisää” - ihan kuin EU olisi verenimijäkerho, jossa vaikeuksiin joutunut jäsenmaa julistetaan vapaaksi riistaksi.

Onko EU kiva vai tyhmä -jankutuksen sijaan olisi viisasta miettiä, miten EU:sta saataisiin luotua sellainen unioni, joka sen perussopimusten ja juhlapuheiden perusteella pitäisi olla. Lipunliehutus sikseen: aion jatkossakin olla siinä mielessä huono EU-kansalainen, että jätän eurohymnit ja muut -hyminät suosiolla muille.

*

Huomenna alkaa viimeinen työviikkoni Brysselissä. Kehnoista säistä huolimatta olen viihtynyt mainiosti ja oppinut paljon. Ennakkomainos: Brysselin-kesän plussat ja miinukset paljastetaan seuraavassa eli todennäköisesti blogiprojektin viimeisessä postauksessa! Pysykää kanavalla.