Olen kolmen kuukauden ajan viritellyt päässäni blogia varten listaa plussista ja miinuksista. Plussaa: Supermielenkiintoinen työ. Miinusta: Monimutkaiset rakenteet. Plussaa: Belgialaiset herkut. Miinusta: Koirankakka kaduilla. Plussaa: Hellettä toukokuussa. Miinusta: Loputon lokakuu kesä-heinäkuussa.
Finunions-jakson lopun lähetessä tajusin, että suurin osa asioista sisältää sekä plussia että miinuksia. Vähän niin kuin Euroopan unioni, joka on ideana mahtava, mutta jättää toteutukseltaan toivomisen varaa.
Kaiken kaikkiaan ay-kesä Brysselissä on ollut upea kokemus. Tässä tilinpäätökseni kahdeksan kärki.
Ihmiset. Kolmen kuukauden aikana olen tavannut kymmeniä ihmisiä. Se on ollut aivan mahtavaa. Jokaiselta olen oppinut jotain: kuullut meneillään olevasta päätöksenteosta tai saanut uusia näkökulmia EU-edunvalvontaan ja siihen, miten sitä kannattaisi tehdä. Oppimaani pyrin parhaani mukaan jakamaan ja jalostamaan kotimaahan palattuani. Nostan hattua parjatuille Brysselin-byrokraateille: Täällä tehdään tärkeää työtä!
EU-instituutiot. Euroopan parlamentin käytävillä harhaileminen on vähän samanlaista kuin parlamentin nettisivuilla: Jos ei tiedä, mitä on tekemässä ja minne menossa, iskee ahdistus ja paniikki. Jos tietää, löytyy sokkelosta se oikea ihminen, tilaisuus tai tiedonjyvä.
Arvot. Olen kolmen kuukauden aikana pohtinut arvoja paljon, niin Euroopan unionin kuin ammattiyhdistysliikkeen. Uskon Euroopan unionin olevan oikealla asialla, kunhan hienot periaatteet kaivettaisiin naftaliinista ja niitä alettaisiin oikeasti soveltaa päätöksentekoon. Joiltain osin sama koskee ay-liikettä. Arvojen pitäisi olla kaiken toiminnan ytimessä.
Lobbaaminen. Koska EU:ssa on jatkuvasti meneillään tsiljoona asiaa eikä kukaan ole kärryillä kaikesta, on lobbareilla iso valta. Isoimmat lobbarit ovat ne, joille valtaa ja lisävallan haalimiseen tarvittavaa rahaa on kertynyt jo valmiiksi. Hyvislobbaajia on aivan liian vähän. Toukokuussa valitun uuden sihteeristön myötä Euroopan ay-keskusjärjestö ETUC terhistää parlamenttivaikuttamistaan ja aikoo esimerkiksi lisätä yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa. Tässä myös suomalaisella ay-liikkeellä olisi hyvä pelipaikka.
Talous. Kolmen kuukauden aikana ei paljoa muusta puhuttu. Numeroallergisena normaali-ihmisenä (erotuksena ekonomisteihin, matemaatikkoihin ja muihin kummajaisiin) en ole aiemmin juuri tuntenut vetoa talouspolitiikkaan. No niin, nyt joku jo huutaa, että mitä, ilman talouspolitiikkaa ja tukusetoja ei ammattiliittojen edunvalvonnasta tulisi mitään. Oli miten oli, olen Brysselin-jaksoni aikana kokenut talouspoliittisen heräämisen. Se ilmenee muun muassa haluna lukea Financial Timesia ja Economistia, tollojen poliitikkojen ylimielisenä arvosteluna ja sanavaraston karttumisena. Etenkin englannin d-sanat ovat tulleet tutuiksi: debt, deficit, default, devaluation sekä kysymysmerkillä varustettu death of euro.
Seminaarit. Bryssel on pullollaan seminaareja ja tapahtumia. Kaupunki olisi varsinainen freelancer-toimittajan aarreaitta. Harvoilla kirjeenvaihtajilla on aikaa muuhun kuin valtavirran EU-uutisointiin, tutkivasta journalismista puhumattakaan. Seminaarit ovat monesti tappavan puuduttavia - itse asiassa suomalaiset seminaarit alkoivat tuntua suorastaan virkistäviltä ja erinomaisen hyvin organisoiduilta. Toisaalta hyvin harvassa suomalaisessa seminaarissa on tarjolla uutista. Täällä niitä on tarjolla koko ajan, jos vain jaksaa kuunnella.
Sää. Tilinpäätökseni suurin ja ainoa yksiselitteinen miinusmerkki. Kun heinäkuussa on 18 astetta lämmintä eikä sada, ihmiset kerääntyvät sankoin joukoin terasseille. Tästä voi päätellä, että suurimman osan ajasta lämpömittari on pysytellyt 15 asteessa ja sadetta on piisannut.
Jälkiruuat. Belgian jälkiruuat ovat erinomaisia, kerrassaan delicieux. Niin hämyistä ruokakuppilaa ei ole, ettei listalta löytyisi vähintään moelleux au chocolat ja tarte citron. Niitä on tullut nautittua muutamia. Ehkä ihan hyvä, että Finunions-pesti päättyy nyt, kun vielä mahdun vanhoihin vaatteisiini.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parlamentti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parlamentti. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
torstai 14. heinäkuuta 2011
Dynaaminen kompromissi ja muita EU-erikoisuuksia
Ay-kesää Brysselissä on enää pari viikkoa jäljellä. Haikeus valtaa mielen… Kotiinpaluuta tosin helpottaa belgialainen kesäsää: 13 astetta ja sadetta. Näissä synkissä olosuhteissa päättäjät yrittävät punnertaa kasaan suunnitelmaa, joka pelastaisi Euroopan talouskurimukselta. Nähtäväksi jää, saadaanko nytkään kummempaa aikaan kuin valikoima hätäratkaisuja, jotka EU-kansalaiset tuntevat selkänahassaan.
Hesari kirjoitti eilen (13.7.2011) taloussivujen kysymys-vastauspalstalla liikuttavaan sävyyn, kuinka talouskriisi on siksi poliittinen, että pahimmassa tapauksessa vakautta, rauhaa ja talouskasvua tuottanut unioni hajoaisi. Joku voisi nähdä asian niinkin, että hyvän puolesta ja pahaa vastaan luodun unionin suurin huolenaihe on ollut liian pitkään markkinoiden miellyttäminen, kun kansalaisten miellyttämisen kanssa on ollut vähän niin ja näin.
Kansalaisten tyytymättömyyttä ei poisteta (suomalaista EU-virkamiestä lainatakseni) kertomalla, kuinka EU poistaa ryppyjä ja tekee mielen iloiseksi. Tehokkaampi keino olisi parempi politiikka.
Puolesta, vastaan, tyhjää
Olin viime viikolla elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa Euroopan parlamentin täysistuntoa Strasbourgissa. Kokemus oli mielenkiintoinen.
Huomaan jankuttavani jatkuvasti samaa, mutta EU:ssa tehtaillaan päätöksiä ilman, että kukaan pahemmin huutelee perään.
Tässä kyllä kansalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka. Mitäs se sinun äänestämä meppisi Brysselin ja Strasbourgin välillä oikein puuhailee?
Jos toukokuussa todistamani valiokuntaäänestys tuntui kaoottiselta käsien heiluttelulta, parlamentin täysistunnon äänestys oli vielä tulkinnanvaraisempaa. Suurin osa äänistä annetaan viittaamalla ryhmän kannan mukaisesti puolesta, vastaan ja tyhjää, ja käsien nostamista orkestroi ryhmän eturivissä istuva seremoniamestari.
Asioita on usein kymmeniä ja niiden alla äänestettäviä kohtia pahimmassa tapauksessa tusinoittain. Puolesta, vastaan, tyhjää, puolesta, vastaan, tyhjää, puheenjohtaja luettelee, ja mepit nostavat kättä tahdissa. Puheenjohtaja tulkitsee viittomisia, miten tulkitsee. Välillä tuloksia varmistetaan koneella. Joskus puheenjohtajan arviossa voi olla sadan tai kahden sadan äänen heitto.
On ihan turha kuvitella, että mepit aina tietäisivät, mistä milloinkin äänestävät. Eikä tarvitsekaan tietää. Harva äänestyspäätöksiä seuraa. Suomalainen media on niin laiskaa, kuten eräskin meppi sanoi. Brysselin ylityöllistetyt kirjeenvaihtajat puolestaan tuskittelevat loputtoman uutistulvan pyörteissä. Ja jos joskus olisi aikaa oikeasti perehtyä asioihin, ei kotitoimituksissa oikein haluta julkaista EU-asioista pikku-uutisia suurempia artikkeleita.
Miksi EU ei kiinnosta? Yleensähän valta houkuttaa ihmisiä, mutta EU:ssa se lähinnä karkottaa.
Puola maistuu...
Söpö yksityiskohta täysistunnossa olivat puolalaisten tarjoamat mansikkarasiat, joissa vakuuteltiin, kuinka Poland tastes good. Ympäristöihmiset tosin saattavat maistaa marjoissa kivihiilen kitkerän sivumaun.
EU-retoriikan huippuhetkiä koettiin, kun komission edustaja kuvasi talousäänestyksien lopputulosta dynaamiseksi kompromissiksi. Käsittelyssä oli kolme kiehtovaa mietintöä: OTC-johdannaisten sääntely, lyhyeksimyynti ja sijoittajien suoja, joiden olisi tarkoitus tulla EU-lainsäädännöksi.
Dynaaminen kompromissi. Sattuvasti sanottu.
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Talouspukit kaalimaan vartijoina
Mitä EU-komission ekonomistit sanoivat kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron asiantuntijalle? ”Herra Schulmeister, kiinnittäkää turvavyöt.” Turvavöille olisi kuulemma ollut käyttöä kolme tuntia kestäneessä nonstop-taistelussa.
Mistä lähtien ekonomistit ja talousakateemikot ovat ajautuneet tunteikkaisiin taisteluihin? Eikö talouden pitänyt olla ensisijaisesti rationaalista?
Tämän viikon keskiviikkona järjestettiin maailmanlaajuinen toimintapäivä rahoitusmarkkinaveron puolesta. No, ei ihan maailmanlaajuinen. Esimerkiksi Suomessa tietääkseni järjestetty mitään. Kaikki lienevät uupuneita hallitusohjelmalobbauksesta. Täällä Brysselissä päivä sen sijaan näkyi ainakin mielenilmauksena parlamentin edessä sekä mielenkiintoisena Itävallan ay-keskusjärjestö ÖGB:n Brysselin-toimiston järjestämänä iltaseminaarina.
Olin melkoisen yllättynyt tilaisuuden annista. Rahoitusmarkkinavero on mielestäni ollut tärkeä, mutta jossain määrin tylsä aihe. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi sitä ei vain voisi ottaa käyttöön. Verohan olisi nerokas. Se tasaisi holtittomia markkinaspekulaatioita, joissa muutamat jättisijoittajat voivat parilla klikkauksella romahduttaa kokonaisia kansantalouksia, ja keräisi samalla pikku pääomaa yhteiseen hyvään.
Nyt tiedän, mikä finanssiverossa haraa vastaan: kysymys ei ole järjestä, vaan tunteesta.
Seminaarin pääanti oli Stephan Schulmeisterin tuore raportti rahoitusmarkkinaveron käytännön toteutuksesta. Tavalliselle kuolevaiselle markkinoiden nousuja ja laskuja kuvaavien käppyröiden tuijottaminen ei ole välttämättä parasta mahdollista iltaviihdykettä. Kiinnostavaksi tarina alkoi muuttua, kun kuvaan astuivat ihmiset.
Aiemmin akateemikot ja kansalaisaktivistit saivat pitkälti pohdiskella veroideoita keskenään. Markkinamiehiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Sitten tapahtui jotain – romahdus ja suunnanmuutos. Yhtäkkiä Schulmeisterkin löysi itsensä järkyttyneiden komission ekonomistien ristikuulustelusta. Markkinavoimien suitsiminen ei ollut enää vain marginaaliväen tavoite.
”Heille rahoitusmarkkinavero on provokaatio”, Schulmeister totesi komission ekonomisteista ja heidän hengenheimolaisistaan. Hänen mukaansa heidän on mahdotonta hyväksyä veroa, sillä jos he myöntäisivät, että veroa tarvitaan, he tunnustaisivat samalla, etteivät heidän opiskelemansa teoriat toimi. Taloustieteen tenttikirjat joutaisivat roskakoriin.
Keskustelu rahoitusmarkkinaverosta ei pääty tähän. Keväällä Euroopan parlamentti äänesti veron puolesta. Syksyllä komissio aikoo esitellä verosta oman mallinsa. Moni tosin pelkää, ettei esitys ole kummoinen. Valmisteluryhmän jäsenet on pidetty visusti salassa, mutta kaikki viittaa siihen, että hyvislobbaajien sijaan asiantuntijoina on kuultu finanssimaailman edustajia.
Kun pukit hääräävät kaalimaan vartijoina, kasataan kansalaisjärjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä ja puolueissa kattavaa verkostoa rahoitusmarkkinaveron ajamiseksi. Näyttää siltä, että veron ympärille kehkeytyy Lissabonin sopimuksen mahdollistama kansalaisaloite.
Mistä lähtien ekonomistit ja talousakateemikot ovat ajautuneet tunteikkaisiin taisteluihin? Eikö talouden pitänyt olla ensisijaisesti rationaalista?
Tämän viikon keskiviikkona järjestettiin maailmanlaajuinen toimintapäivä rahoitusmarkkinaveron puolesta. No, ei ihan maailmanlaajuinen. Esimerkiksi Suomessa tietääkseni järjestetty mitään. Kaikki lienevät uupuneita hallitusohjelmalobbauksesta. Täällä Brysselissä päivä sen sijaan näkyi ainakin mielenilmauksena parlamentin edessä sekä mielenkiintoisena Itävallan ay-keskusjärjestö ÖGB:n Brysselin-toimiston järjestämänä iltaseminaarina.
Olin melkoisen yllättynyt tilaisuuden annista. Rahoitusmarkkinavero on mielestäni ollut tärkeä, mutta jossain määrin tylsä aihe. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi sitä ei vain voisi ottaa käyttöön. Verohan olisi nerokas. Se tasaisi holtittomia markkinaspekulaatioita, joissa muutamat jättisijoittajat voivat parilla klikkauksella romahduttaa kokonaisia kansantalouksia, ja keräisi samalla pikku pääomaa yhteiseen hyvään.
Nyt tiedän, mikä finanssiverossa haraa vastaan: kysymys ei ole järjestä, vaan tunteesta.
Seminaarin pääanti oli Stephan Schulmeisterin tuore raportti rahoitusmarkkinaveron käytännön toteutuksesta. Tavalliselle kuolevaiselle markkinoiden nousuja ja laskuja kuvaavien käppyröiden tuijottaminen ei ole välttämättä parasta mahdollista iltaviihdykettä. Kiinnostavaksi tarina alkoi muuttua, kun kuvaan astuivat ihmiset.
Aiemmin akateemikot ja kansalaisaktivistit saivat pitkälti pohdiskella veroideoita keskenään. Markkinamiehiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Sitten tapahtui jotain – romahdus ja suunnanmuutos. Yhtäkkiä Schulmeisterkin löysi itsensä järkyttyneiden komission ekonomistien ristikuulustelusta. Markkinavoimien suitsiminen ei ollut enää vain marginaaliväen tavoite.
”Heille rahoitusmarkkinavero on provokaatio”, Schulmeister totesi komission ekonomisteista ja heidän hengenheimolaisistaan. Hänen mukaansa heidän on mahdotonta hyväksyä veroa, sillä jos he myöntäisivät, että veroa tarvitaan, he tunnustaisivat samalla, etteivät heidän opiskelemansa teoriat toimi. Taloustieteen tenttikirjat joutaisivat roskakoriin.
Keskustelu rahoitusmarkkinaverosta ei pääty tähän. Keväällä Euroopan parlamentti äänesti veron puolesta. Syksyllä komissio aikoo esitellä verosta oman mallinsa. Moni tosin pelkää, ettei esitys ole kummoinen. Valmisteluryhmän jäsenet on pidetty visusti salassa, mutta kaikki viittaa siihen, että hyvislobbaajien sijaan asiantuntijoina on kuultu finanssimaailman edustajia.
Kun pukit hääräävät kaalimaan vartijoina, kasataan kansalaisjärjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä ja puolueissa kattavaa verkostoa rahoitusmarkkinaveron ajamiseksi. Näyttää siltä, että veron ympärille kehkeytyy Lissabonin sopimuksen mahdollistama kansalaisaloite.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Katso internetistä
EU:ssa tapahtuu samaan aikaan noin miljoona eri asiaa. Prosessit tuppaavat limittymään, lomittumaan ja rönsyilemään – no, tällaisiahan ihmisten puuhailemat, yhteiskunnalliset asiat aina ovat. Kuinka siis erottaa olennainen epäolennaisesta?
Tapasin viime viikolla suomalaisen Brysselin-kirjeenvaihtajan, joka tuskaili informaatiotulvaa ja toivoi jonkun voivan avata esimerkiksi työaikadirektiivin taustoja ja näkymiä. Aina kaikki sanovat, että katso internetistä, toimittaja huokasi.
Ymmärsin tuskan ja lupasin järjestellä kontakteja. Niin paljon kuin tietoverkossa hyörimmekin, ei kaikki todellakaan löydy internetistä. Ainakaan, jos ei edes varmasti tiedä, mitä on hakemassa.
Olen tänään surffaillut Euroopan parlamentin nettisivuilla. Ne ovat samaan aikaan luotaantyöntävät ja äärettömän kiinnostavat. Ominaisuudet näkyvät erityisen hyvin Legislative Observatory Trackerissa, tietokannassa, johon tallennetaan kaikki, siis aivan kaikki parlamentissa meneillään olevat prosessit.
Parlamentin sivut näyttäytyvät erityisen ahdistavina ja vastenmielisinä, jos ei tiedä, mitä on hakemassa. En ole varma, olisinko koskaan edes päätynyt seikkailemaan Trackerin koodiviidakossa, jos en olisi tsekannut, mitä työllisyysasioiden valiokunnan asialistalla olikaan.
Ja valiokunnan asialistaa en olisi koskaan ehkä nähnytkään, ellei eräs työmarkkinatoimittaja olisi vinkannut valiokuntien olevan paikkoja, joissa päätökset tehdään (kiitos K.!). Enkä olisi välttämättä sittenkään päätynyt seuraamaan valiokuntaa, jollei eräs meppiavustaja olisi hoksannut pyytää minua juuri valiokuntaviikkoa edeltävällä perjantaina lounaalle ja avustanut kulkuluvissa. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Mikä on tarinan opetus? Internet on toivoton tiedonhakulähde, jos ei tiedä, mitä on hakemassa. Ja parhaat tiedonjyväset ja vinkit saa aina ihmisiä tapaamalla. Joku on selvästi keksinyt tämän jo ennen minua – muutenhan suorittaisin EU-perehtymisjaksoani Hakaniemessä konetta näpyttäen ja EU-edunvalvonta hoidettaisiin ympäristöystävällisesti etätyönä.
*
Työaikadirektiivistä kiinnostuneille tiedoksi, että prosessi saattaa nytkähtää ensi viikolla eteenpäin. Tai sitten ei. Työnantajien BusinessEurope on ilmoittanut, että he ovat halukkaita neuvottelemaan työaikadirektiivistä, mutta ainoastaan sen suppeasta uudistamisesta. Työntekijäpuolella ETUC pitää tiukasti kiinni kannastaan, jonka mukaan direktiivi pitää uudistaa siten, ettei yksilöllinen 48 tunnin viikoittaisesta työajasta poikkeaminen (ns. opt out) olisi enää mahdollista. Viimeksi viime viikolla ETUCin apulaispääsihteeri Patrick Itschert ilmoitti työmarkkinaosapuolten yhteisessä komiteassa, etteivät työntekijät aio lähteä neuvotteluihin, jos vastapuolella ei ole valmiuksia keskustella direktiivin todellisesta uudistamisesta.
ETUCin hallitus kokoontuu ensi viikolla täällä Brysselissä. Silloin saadaan tietää, edetäänkö asiassa, vai siirtyykö aloite komissiolle.
Työajasta puheen ollen, pikkuveli lähetti tänään tekstarilla synttärionnittelut. ”Otathan sen kunniaksi rennosti!”, veli muistutti. Ja otinhan minä: pakkasin toimistolla läppärin laukkuun, marssin puistoon nauttimaan täkäläisittäin harvinaisesta auringonpaisteesta ja aloin näpyttää tätä tarinaa. Työsuojelutoimenpiteenä suljen nyt koneen ja lähden jätskille. Opt outit tukittava!
Tapasin viime viikolla suomalaisen Brysselin-kirjeenvaihtajan, joka tuskaili informaatiotulvaa ja toivoi jonkun voivan avata esimerkiksi työaikadirektiivin taustoja ja näkymiä. Aina kaikki sanovat, että katso internetistä, toimittaja huokasi.
Ymmärsin tuskan ja lupasin järjestellä kontakteja. Niin paljon kuin tietoverkossa hyörimmekin, ei kaikki todellakaan löydy internetistä. Ainakaan, jos ei edes varmasti tiedä, mitä on hakemassa.
Olen tänään surffaillut Euroopan parlamentin nettisivuilla. Ne ovat samaan aikaan luotaantyöntävät ja äärettömän kiinnostavat. Ominaisuudet näkyvät erityisen hyvin Legislative Observatory Trackerissa, tietokannassa, johon tallennetaan kaikki, siis aivan kaikki parlamentissa meneillään olevat prosessit.
Parlamentin sivut näyttäytyvät erityisen ahdistavina ja vastenmielisinä, jos ei tiedä, mitä on hakemassa. En ole varma, olisinko koskaan edes päätynyt seikkailemaan Trackerin koodiviidakossa, jos en olisi tsekannut, mitä työllisyysasioiden valiokunnan asialistalla olikaan.
Ja valiokunnan asialistaa en olisi koskaan ehkä nähnytkään, ellei eräs työmarkkinatoimittaja olisi vinkannut valiokuntien olevan paikkoja, joissa päätökset tehdään (kiitos K.!). Enkä olisi välttämättä sittenkään päätynyt seuraamaan valiokuntaa, jollei eräs meppiavustaja olisi hoksannut pyytää minua juuri valiokuntaviikkoa edeltävällä perjantaina lounaalle ja avustanut kulkuluvissa. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Mikä on tarinan opetus? Internet on toivoton tiedonhakulähde, jos ei tiedä, mitä on hakemassa. Ja parhaat tiedonjyväset ja vinkit saa aina ihmisiä tapaamalla. Joku on selvästi keksinyt tämän jo ennen minua – muutenhan suorittaisin EU-perehtymisjaksoani Hakaniemessä konetta näpyttäen ja EU-edunvalvonta hoidettaisiin ympäristöystävällisesti etätyönä.
*
Työaikadirektiivistä kiinnostuneille tiedoksi, että prosessi saattaa nytkähtää ensi viikolla eteenpäin. Tai sitten ei. Työnantajien BusinessEurope on ilmoittanut, että he ovat halukkaita neuvottelemaan työaikadirektiivistä, mutta ainoastaan sen suppeasta uudistamisesta. Työntekijäpuolella ETUC pitää tiukasti kiinni kannastaan, jonka mukaan direktiivi pitää uudistaa siten, ettei yksilöllinen 48 tunnin viikoittaisesta työajasta poikkeaminen (ns. opt out) olisi enää mahdollista. Viimeksi viime viikolla ETUCin apulaispääsihteeri Patrick Itschert ilmoitti työmarkkinaosapuolten yhteisessä komiteassa, etteivät työntekijät aio lähteä neuvotteluihin, jos vastapuolella ei ole valmiuksia keskustella direktiivin todellisesta uudistamisesta.
ETUCin hallitus kokoontuu ensi viikolla täällä Brysselissä. Silloin saadaan tietää, edetäänkö asiassa, vai siirtyykö aloite komissiolle.
Työajasta puheen ollen, pikkuveli lähetti tänään tekstarilla synttärionnittelut. ”Otathan sen kunniaksi rennosti!”, veli muistutti. Ja otinhan minä: pakkasin toimistolla läppärin laukkuun, marssin puistoon nauttimaan täkäläisittäin harvinaisesta auringonpaisteesta ja aloin näpyttää tätä tarinaa. Työsuojelutoimenpiteenä suljen nyt koneen ja lähden jätskille. Opt outit tukittava!
torstai 26. toukokuuta 2011
Hyvislobbaajat, huhuu
EU:ssa tapahtuu valtavasti asioita, joista kukaan ei tiedä yhtikäs mitään.
Itsestäänselvyyksien toistamisen uhallakin: Brysselissä tehdään jatkuvasti päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkien unionin kansalaisten elämään (ja moniin EU:n rajojen ulkopuolellakin). Ja aivan liian suuri osa päätöksistä tehdään ilman, että kukaan edes huomaa - ennen kuin jäsenmaissa ihmetellään, että mikäs direktiivi sieltä taas tupsahti.
Tällä viikolla olen käynyt ihmettelemässä EU:n suuruutta ja omaa pienuuttani pariinkin otteeseen parlamentissa.
Tiistaina kävin seuraamassa työllisyys- ja sosiaaliturvavaliokunnan kokousta. Kokous avasi pienen, ohikiitävän ikkunan massiiviseen päätöksentekoprosessiin. Yleishyödyllisten sosiaalipalvelujen tulevaisuus, työntekijöiden liikkuvuuden edistäminen, rakennerahastojen ja koheesiorahaston varojen hyödyntäminen... Ennen kuin ehdin päästä suunnilleen jyvälle, mistä ylipäätään keskusteltiin, oli asialistassa siirrytty jo seuraavaan kohtaan.
Tunnustan: olin huonosti valmistautunut. Printtasin kyllä asialistan hyvissä ajoin mukaani, mutta en ollut lukenut raportoivien meppien luonnoksia käsiteltäviin asioihin, saati sitten tutustunut heidän kollegoidensa tekemiin muutosehdotuksiin. En tuntenut puhujia – vaikka toki saatoin puheenvuoroista suunnilleen päätellä, mitä Eurooppa-puoluetta he saattaisivat edustaa.
No, hämmästely sikseen. Ehkä kukaan ei odota, että Hakaniemestä Brysseliin tupsahtanut tiedottaja vajaassa kuukaudessa olisi sisäistänyt koko EU:n päätöksentekoprosessin ja seuraisi asioiden kehittymistä tyynellä varmuudella. Kysymys kuuluukin: Kuka päätöksentekoprosesseja ylipäätään seuraa?
On hyvin tiedossa, että liike-elämä lobbaa omia näkemyksiään ahkerasti sekä komissiolle että Lissabonin sopimuksen myötä valtaansa kasvattaneelle parlamentille. Rahalla saa ja hevosella pääsee, eikä ole tuulesta temmattua väittää, etteikö suuryritysten agenda näkyisi EU-päätöksenteossa. (Tästä yksi, kylmäävä esimerkki on EU:n vapaakauppasopimukset. Ihmisoikeudet ilmeisesti nykyään siivotaan pois neuvottelupöydästä, jos niistä keskusteleminen ei kauppakumppania miellytä. Tästä lisää Finunionsin sivuille kirjoittamassani pikku uutisessa.)
Arvioiden mukaan Brysselissä toimii tällä hetkellä noin 15 000 lobbaria, joista suurin osa edustaa elinkeinoelämää. Niin sanottuja yleishyödyllisiä tahoja (ammattiliittoja, kansalaisjärjestöjä ja niin edelleen) edustaa pari kolme tuhatta lobbaria. (Liike-elämän lobbareista lisää mm. Corporate Europe Observatoryn sivuilla.)
EU-päättäjät joutuvat usein tekemään ratkaisuja vajavaisilla tiedoilla. Moni meppikin varmasti arvostaa kansalaisyhteiskunnan näkemyksiä, jos niitä on tarjolla. Mutta onko niitä?
Pitäisiköhän vaikka Euroopan parlamentin työllisyysasioiden valiokuntaa pitää hiukkasen paremmin Suomestakin käsin silmällä? Kuten kotimaassa, myös Eurooppa-tasolla tärkein valmistelutyö tehdään hyvissä ajoin ennen täysistuntoja.
Itsestäänselvyyksien toistamisen uhallakin: Brysselissä tehdään jatkuvasti päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkien unionin kansalaisten elämään (ja moniin EU:n rajojen ulkopuolellakin). Ja aivan liian suuri osa päätöksistä tehdään ilman, että kukaan edes huomaa - ennen kuin jäsenmaissa ihmetellään, että mikäs direktiivi sieltä taas tupsahti.
Tällä viikolla olen käynyt ihmettelemässä EU:n suuruutta ja omaa pienuuttani pariinkin otteeseen parlamentissa.
Tiistaina kävin seuraamassa työllisyys- ja sosiaaliturvavaliokunnan kokousta. Kokous avasi pienen, ohikiitävän ikkunan massiiviseen päätöksentekoprosessiin. Yleishyödyllisten sosiaalipalvelujen tulevaisuus, työntekijöiden liikkuvuuden edistäminen, rakennerahastojen ja koheesiorahaston varojen hyödyntäminen... Ennen kuin ehdin päästä suunnilleen jyvälle, mistä ylipäätään keskusteltiin, oli asialistassa siirrytty jo seuraavaan kohtaan.
Tunnustan: olin huonosti valmistautunut. Printtasin kyllä asialistan hyvissä ajoin mukaani, mutta en ollut lukenut raportoivien meppien luonnoksia käsiteltäviin asioihin, saati sitten tutustunut heidän kollegoidensa tekemiin muutosehdotuksiin. En tuntenut puhujia – vaikka toki saatoin puheenvuoroista suunnilleen päätellä, mitä Eurooppa-puoluetta he saattaisivat edustaa.
No, hämmästely sikseen. Ehkä kukaan ei odota, että Hakaniemestä Brysseliin tupsahtanut tiedottaja vajaassa kuukaudessa olisi sisäistänyt koko EU:n päätöksentekoprosessin ja seuraisi asioiden kehittymistä tyynellä varmuudella. Kysymys kuuluukin: Kuka päätöksentekoprosesseja ylipäätään seuraa?
On hyvin tiedossa, että liike-elämä lobbaa omia näkemyksiään ahkerasti sekä komissiolle että Lissabonin sopimuksen myötä valtaansa kasvattaneelle parlamentille. Rahalla saa ja hevosella pääsee, eikä ole tuulesta temmattua väittää, etteikö suuryritysten agenda näkyisi EU-päätöksenteossa. (Tästä yksi, kylmäävä esimerkki on EU:n vapaakauppasopimukset. Ihmisoikeudet ilmeisesti nykyään siivotaan pois neuvottelupöydästä, jos niistä keskusteleminen ei kauppakumppania miellytä. Tästä lisää Finunionsin sivuille kirjoittamassani pikku uutisessa.)
Arvioiden mukaan Brysselissä toimii tällä hetkellä noin 15 000 lobbaria, joista suurin osa edustaa elinkeinoelämää. Niin sanottuja yleishyödyllisiä tahoja (ammattiliittoja, kansalaisjärjestöjä ja niin edelleen) edustaa pari kolme tuhatta lobbaria. (Liike-elämän lobbareista lisää mm. Corporate Europe Observatoryn sivuilla.)
EU-päättäjät joutuvat usein tekemään ratkaisuja vajavaisilla tiedoilla. Moni meppikin varmasti arvostaa kansalaisyhteiskunnan näkemyksiä, jos niitä on tarjolla. Mutta onko niitä?
Pitäisiköhän vaikka Euroopan parlamentin työllisyysasioiden valiokuntaa pitää hiukkasen paremmin Suomestakin käsin silmällä? Kuten kotimaassa, myös Eurooppa-tasolla tärkein valmistelutyö tehdään hyvissä ajoin ennen täysistuntoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)