Talouspukit kaalimaan vartijoina

Mitä EU-komission ekonomistit sanoivat kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron asiantuntijalle? ”Herra Schulmeister, kiinnittäkää turvavyöt.” Turvavöille olisi kuulemma ollut käyttöä kolme tuntia kestäneessä nonstop-taistelussa.

Mistä lähtien ekonomistit ja talousakateemikot ovat ajautuneet tunteikkaisiin taisteluihin? Eikö talouden pitänyt olla ensisijaisesti rationaalista?

Tämän viikon keskiviikkona järjestettiin maailmanlaajuinen toimintapäivä rahoitusmarkkinaveron puolesta. No, ei ihan maailmanlaajuinen. Esimerkiksi Suomessa tietääkseni järjestetty mitään. Kaikki lienevät uupuneita hallitusohjelmalobbauksesta. Täällä Brysselissä päivä sen sijaan näkyi ainakin mielenilmauksena parlamentin edessä sekä mielenkiintoisena Itävallan ay-keskusjärjestö ÖGB:n Brysselin-toimiston järjestämänä iltaseminaarina.

Olin melkoisen yllättynyt tilaisuuden annista. Rahoitusmarkkinavero on mielestäni ollut tärkeä, mutta jossain määrin tylsä aihe. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi sitä ei vain voisi ottaa käyttöön. Verohan olisi nerokas. Se tasaisi holtittomia markkinaspekulaatioita, joissa muutamat jättisijoittajat voivat parilla klikkauksella romahduttaa kokonaisia kansantalouksia, ja keräisi samalla pikku pääomaa yhteiseen hyvään.

Nyt tiedän, mikä finanssiverossa haraa vastaan: kysymys ei ole järjestä, vaan tunteesta.

Seminaarin pääanti oli Stephan Schulmeisterin tuore raportti rahoitusmarkkinaveron käytännön toteutuksesta. Tavalliselle kuolevaiselle markkinoiden nousuja ja laskuja kuvaavien käppyröiden tuijottaminen ei ole välttämättä parasta mahdollista iltaviihdykettä. Kiinnostavaksi tarina alkoi muuttua, kun kuvaan astuivat ihmiset.

Aiemmin akateemikot ja kansalaisaktivistit saivat pitkälti pohdiskella veroideoita keskenään. Markkinamiehiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Sitten tapahtui jotain – romahdus ja suunnanmuutos. Yhtäkkiä Schulmeisterkin löysi itsensä järkyttyneiden komission ekonomistien ristikuulustelusta. Markkinavoimien suitsiminen ei ollut enää vain marginaaliväen tavoite.

”Heille rahoitusmarkkinavero on provokaatio”, Schulmeister totesi komission ekonomisteista ja heidän hengenheimolaisistaan. Hänen mukaansa heidän on mahdotonta hyväksyä veroa, sillä jos he myöntäisivät, että veroa tarvitaan, he tunnustaisivat samalla, etteivät heidän opiskelemansa teoriat toimi. Taloustieteen tenttikirjat joutaisivat roskakoriin.

Keskustelu rahoitusmarkkinaverosta ei pääty tähän. Keväällä Euroopan parlamentti äänesti veron puolesta. Syksyllä komissio aikoo esitellä verosta oman mallinsa. Moni tosin pelkää, ettei esitys ole kummoinen. Valmisteluryhmän jäsenet on pidetty visusti salassa, mutta kaikki viittaa siihen, että hyvislobbaajien sijaan asiantuntijoina on kuultu finanssimaailman edustajia.

Kun pukit hääräävät kaalimaan vartijoina, kasataan kansalaisjärjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä ja puolueissa kattavaa verkostoa rahoitusmarkkinaveron ajamiseksi. Näyttää siltä, että veron ympärille kehkeytyy Lissabonin sopimuksen mahdollistama kansalaisaloite.

Katso internetistä

EU:ssa tapahtuu samaan aikaan noin miljoona eri asiaa. Prosessit tuppaavat limittymään, lomittumaan ja rönsyilemään – no, tällaisiahan ihmisten puuhailemat, yhteiskunnalliset asiat aina ovat. Kuinka siis erottaa olennainen epäolennaisesta?

Tapasin viime viikolla suomalaisen Brysselin-kirjeenvaihtajan, joka tuskaili informaatiotulvaa ja toivoi jonkun voivan avata esimerkiksi työaikadirektiivin taustoja ja näkymiä. Aina kaikki sanovat, että katso internetistä, toimittaja huokasi.

Ymmärsin tuskan ja lupasin järjestellä kontakteja. Niin paljon kuin tietoverkossa hyörimmekin, ei kaikki todellakaan löydy internetistä. Ainakaan, jos ei edes varmasti tiedä, mitä on hakemassa.

Olen tänään surffaillut Euroopan parlamentin nettisivuilla. Ne ovat samaan aikaan luotaantyöntävät ja äärettömän kiinnostavat. Ominaisuudet näkyvät erityisen hyvin Legislative Observatory Trackerissa, tietokannassa, johon tallennetaan kaikki, siis aivan kaikki parlamentissa meneillään olevat prosessit.

Parlamentin sivut näyttäytyvät erityisen ahdistavina ja vastenmielisinä, jos ei tiedä, mitä on hakemassa. En ole varma, olisinko koskaan edes päätynyt seikkailemaan Trackerin koodiviidakossa, jos en olisi tsekannut, mitä työllisyysasioiden valiokunnan asialistalla olikaan.

Ja valiokunnan asialistaa en olisi koskaan ehkä nähnytkään, ellei eräs työmarkkinatoimittaja olisi vinkannut valiokuntien olevan paikkoja, joissa päätökset tehdään (kiitos K.!). Enkä olisi välttämättä sittenkään päätynyt seuraamaan valiokuntaa, jollei eräs meppiavustaja olisi hoksannut pyytää minua juuri valiokuntaviikkoa edeltävällä perjantaina lounaalle ja avustanut kulkuluvissa. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Mikä on tarinan opetus? Internet on toivoton tiedonhakulähde, jos ei tiedä, mitä on hakemassa. Ja parhaat tiedonjyväset ja vinkit saa aina ihmisiä tapaamalla. Joku on selvästi keksinyt tämän jo ennen minua – muutenhan suorittaisin EU-perehtymisjaksoani Hakaniemessä konetta näpyttäen ja EU-edunvalvonta hoidettaisiin ympäristöystävällisesti etätyönä.

*

Työaikadirektiivistä kiinnostuneille tiedoksi, että prosessi saattaa nytkähtää ensi viikolla eteenpäin. Tai sitten ei. Työnantajien BusinessEurope on ilmoittanut, että he ovat halukkaita neuvottelemaan työaikadirektiivistä, mutta ainoastaan sen suppeasta uudistamisesta. Työntekijäpuolella ETUC pitää tiukasti kiinni kannastaan, jonka mukaan direktiivi pitää uudistaa siten, ettei yksilöllinen 48 tunnin viikoittaisesta työajasta poikkeaminen (ns. opt out) olisi enää mahdollista. Viimeksi viime viikolla ETUCin apulaispääsihteeri Patrick Itschert ilmoitti työmarkkinaosapuolten yhteisessä komiteassa, etteivät työntekijät aio lähteä neuvotteluihin, jos vastapuolella ei ole valmiuksia keskustella direktiivin todellisesta uudistamisesta.

ETUCin hallitus kokoontuu ensi viikolla täällä Brysselissä. Silloin saadaan tietää, edetäänkö asiassa, vai siirtyykö aloite komissiolle.

Työajasta puheen ollen, pikkuveli lähetti tänään tekstarilla synttärionnittelut. ”Otathan sen kunniaksi rennosti!”, veli muistutti. Ja otinhan minä: pakkasin toimistolla läppärin laukkuun, marssin puistoon nauttimaan täkäläisittäin harvinaisesta auringonpaisteesta ja aloin näpyttää tätä tarinaa. Työsuojelutoimenpiteenä suljen nyt koneen ja lähden jätskille. Opt outit tukittava!

Ytimessä

Niin paljon kuin uudesta kotikaupungistani pidänkin, synnytti paluu käsittämättömän helteisestä Suomesta koleaan Brysseliin valjun olon. Lämmityksestä vastaavat talonmiehet tai ovat tietysti todenneet kalentereistaan kesän tulleen, joten työt hoituvat toimistolla kädet kohmeessa. Sade ripsuttelee ikkunaan. Harmaalta näyttää. Kesä, tule takaisin!

SAK:n edustajakokous päättyi keskiviikkona Tampereella. Koolla ei ollut mikään etukäteen sävellettyjen nuottien mukaan marssiva seremoniaporukka, vaan joukko yhteiskunnasta ja työntekijöiden hyvinvoinnista kiinnostuneita ihmisiä.

Edustajakokous teki päätöksiä ja linjasi SAK:n toimintaa seuraavalle viidelle vuodelle. Tulipa siinä samassa muutettua SAK:n hallituksen jo tekemiä päätöksiä – aivan oikeutetusti, onhan joka viides vuosi kokoontuva edustajakokous järjestön ylin päättävä elin.

Päätöslausumassa edustajakokous painotti mm. seuraavaa:

• SAK:lainen ammattiyhdistysliike toimii heikomman puolesta. Kaikkia työntekijöitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja yhdenvertaisesti, ikään, sukupuoleen, etniseen taustaan tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. SAK torjuu voimakkaasti kaikenlaisen syrjinnän. Rasismille ja muukalaisvastaisuudelle ei saa antaa suomalaisessa yhteiskunnassa tilaa.
• Työntekijöitä on arvostettava ja kohdeltava yhdenvertaisesti työtehtävästä ja työn teettämisen muodosta riippumatta.
• Talouskriisi on lisännyt työntekijöiden kokemaa epävarmuutta ja epätasa-arvoa. Liian moni on yhä vailla työtä. Köyhät ovat köyhtyneet, rikkaat rikastuneet. Tämä kehitys pitää pysäyttää. Yritysjohtajien palkat ja palkkiot ovat riistäytyneet käsistä. Yritysten tulosta pitää jakaa tasaisemmin johtajien ja työntekijöiden kesken.

Mielestäni tässä näkyy komeasti se, mitä varten ammattiyhdistysliike on oikeasti olemassa. Pannaan julistettua nelikirjaimista t-sanaa, työuria, kohtaamisongelmaa, energiaratkaisuja ja kaiken maailman tukusetoja* ihmetellessä perusasiat meinaavat joskus kadota kauas taivaanrantaan. Yhteistyö, tasa-arvo ja heikomman puolustaminen ovat ay-liikkeen ytimessä. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa.

*Hyvä lukija. Jos termi tukuseto on sinulle vieras, ei syytä huoleen. Olet täysin normaali. Yritä pysyä sellaisena.

Rohkeita naisia

Tuli Brysselistä muutamaksi päiväksi Tampereelle, SAK:n edustajakokoukseen. EU-asiat seurasivat perässä – kuten asiaan kuuluu. Yhteisessä unionissa ja maailmassa elellään. Näin on, vaikka välillä houkuttaisikin leikkiä pelkästään omalla kansallisella hiekkalaatikolla.

Eväitä rohkeampaan kansainväliseen vaikuttamiseen tarjoili ensimmäisenä kokouspäivänä kaksi kovan luokan tätiä: tasavallan presidentti Tarja Halonen ja ETUCin tuore pääsihteeri Bernadette Ségol. Molempien viestinä oli, että ilman yhteistyötä työntekijät eivät tässä maailmassa pärjää.

Ségol sanoi asian suoraan: ”Pelkurimainen” vetäytyminen kansallisten rajojen taakse ei ole millään tavalla työntekijöiden etu. Markkinat ylittävät rajat, siispä työntekijöiden yhteistyön on tehtävä samoin.

Ségol puhui tietysti ensisijaisesti Eurooppa-tasosta, mutta on varmasti aivan samaa mieltä Halosen kanssa siitä, että globalisoituneessa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siksi suomalaistenkin kannattaa olla huolissaan muun muassa intialaisten palkoista, Halonen muistutti.

Ay-liikkeessä usein haikaillaan aktiivisten nuorten perään. Monesti kuitenkin tuntuu, ettei asenne tai tekemisen meininki ole iästä kiinni. Rohkeimmat ajatukset olen ay-liikkeessä kuullut keski-ikäisten naisten suusta. Esimerkiksi JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori on ajattelussaan kirkas ja asenteeltaan suorastaan aktivisti. Tunnustan, olen fani. Tarja, Bernadette, Tuire – tykkään!